Viimeisen kirkolliskokouspäivän aamuna on pää yhtä aikaa täysi ja tyhjä. Olemme käsitelleet jo kaksi mietintöä: toinen koskee yhteistyötä Etelä-Afrikan ev. lut.kirkon (ELCSA) kanssa, toinen Kirkon ulkoasiain neuvoston toimintakertomusta.
Mietintöjen historia on seuraavanalainen. Ensin tapahtuu jotain. Siitä tehdään kertomus. Sitten kertomuksesta lähetekeskustellaan kirkolliskokouksen salissa rajoittamaton aika. Jokainen saa puhua niin kauan kuin haluaa.
Sitten asia lähtee valiokuntaan. Siellä se käsitellään kolme kertaa: ensin yleiskeskustelu, sitten yksityikohtainen ja kolmantena tarkistus.
Tämän jälkeen asia tulee takaisin täysistuntoon. Siellä se käsitellään kahteen kertaan. Ensin yleisellä tasolla ja sitten vielä hyväksymisen tasolla.
Kutakin mietintöä kohden on kuusi erilaista käsittelyä.
Minun kysymykseni kuuluu, miten mietinnöt vaikuttavat tulevaisuuteen. Miten niitten vaikuttavuutta mitataan?
Voisiko tätä järjestelmää kehittää niin, että toimijat ja toiminnan arvioijat voisivat olla lähempänä toisiaan.
Voisiko käsittelyjen määrää vähentää?
Miten hallinnon keventäminen näkyisi kirkolliskokouksen toiminnassa, kysyy Miettinen.
PS. Miettinen on äitini sukunimi.
Lähetin äitille äitienpäiväkortin, jonka kuvassa iloiset mummot ovat lähdessä matkalle.
Matkalla olo on elämän peruskuva.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti